Kun Saimaan kanava avautui 1856, oli sillä ”valtaväylän varrella” asuville partalansaarelaisille pitkälle ulottuva taloudellinen merkitys. Merkittävä vientituote oli halot, jotka menivät Viipurissa ja Pietarissa hyvin kaupaksi. Niiden menekki vaikutti myöhemmin ratkaisevasti Partalansaaren laivateollisuuteen.
Saimaalle ilmestyi 1900-luvun alkupuolella aivan omaperäinen, muualla Suomessa melkein tuntematon laivatyyppi, ”tervahöyry”. Tervahöyryliikenteen loistokausi ajoittui 1920-luvulle, mutta jatkui vielä 1940-luvullakin.
Tervahöyry rakennettiin pääasiassa puusta ja ”tyyppinimensä” se sai vahvasti tervatuista puuosistaan. Hytti- ja kansirakenteet, komentosilta sekä ohjauslaitteet olivat perässä, joten koko laivan etupuolinen osa ruumasta kannelle saakka oli tehokasta lastitilaa. Pituudeltaan täysimittainen tervahöyry oli noin 31 m pitkä, 7 m leveä, syväykseltään se oli noin 2,4 m. Laivaan saattoi ottaa halkoja 600-700 pinokuutiometriä. Koneena laivoissa oli yleensä 12-22 hevosvoimainen höyrykone.
Tervahöyryjen rakennuttajat ja omistajat olivat usein maanviljelijöitä, jotka rakennuttivat laivansa omassa rannassaan. Laivaan tarvittiin noin 300 juurikasta (kaariin), 600 runkoa puuta, 500 kg tervarivettä ja 1000 kg rautaa. Laivan rakentaminen aloitettiin syksyllä ja se kesti talven. Vesien avauduttua laiva laskettiin vesille ja hinattiin lähimmälle konepajalle, missä siihen asennettiin höyrykattila ja kone. Hyvin tehty ja huollettu laiva kesti 10-20 vuotta.
Yksi Partalansaaren tunnetuimpia laivanrakentajia oli Joenpään Tuomas Partanen. Hän oli kotoisin Karjulanmäeltä, mutta tuli kotivävyksi Joenpään Sipisille. Vuonna 1914 Joenpäässä rakennettiin tervahöyry ”Joenpää”. Rakennustöitä johti Aleksander Hintsanen. Hän rakensi useimmat Partalansaaren alukset. Joenpää-laiva teki neitsytmatkansa Pietariin aivan I maailmansodan kynnyksellä v.1914. Alkava sota varjosti laivan matkaa niin pahasti, että se oli ollut jätettävä Pietariin, mutta miehistö oli saanut palata junalla takaisin. Miehistön paluumatka Viipurin kautta oli pelosta huolimatta onnistunut ja laivakin saatiin aikanaan takaisin. I maailmansodan ja Suomen itsenäistymisen jälkeen laivamatkat jatkuivat ja ulottuivat aina Viroon ja Ruotsin Mälaren järvelle saakka. Pääasiassa laivat kuljettivat puutavaraa, esimerkiksi Viroon vietiin vanerikoivuja ja tulitikkuhaapaa. Laiva myytiin v. 1942, kun sota katkaisi Saimaan kanavan laivaliikenteen.
Hurrinniemi on toinen paikka, missä tervahöyryjä rakennettiin. Siellä Iivari Ralli rakennutti v. 1917 Taimi-nimisen tervahöyryn. Laivassa oli pieni kuivahöyrykone, joten laiva oli hidaskulkuinen. Pian omistaja kyllästyi ensimmäisen laivansa hitauteen ja myi sen pois. Vuonna 1926 hän osti yhdessä Heikki Hämäläisen sekä Einari ja Antti Sipisen kanssa Otavanniemi-nimisen laivan. Vuonna 1931 Iivari Ralli rakennutti Otavaniemen rungolle kolmannen laivansa, jolle annettiin nimi Anna. Anna seilasi Rallin lipun alla 12 vuotta. Vuonna 1943 Iivari Ralli myi sen Helsinkiin. Pian sen jälkeen Anna-laivan upotti venäläinen pommikone, kun laiva oli hakemassa Virosta perunoita armeijalle.
Turkinniemessä rakennettiin Alku-niminen laiva. Sen omistivat Idor ja Oskar Löppönen. Kervilänniemessä Juho Vihavainen rakennutti Ahto-nimisen laivan ja Varvirannassa rakennettiin Uljas. Kalle Vihavaisella eli Kervilän Kallella oli tiettävästi Partalansaaren ensimmäiset höyrylaivat Luja ja Luotto, mutta niiden rakennuspaikasta ei ole tietoa.
Teksti on lyhennelmä Rauno Pelkosen kirjasta ”Partalansaaren poluilla”, sivut 93-101