Turun Rauha

Kahden valtakunnan alaisuudessa

Turun rauha v. 1743 jakoi Sulkavan kahteen valtakuntaan ja sulkavalaiset kahden valtakunnan alaisuuteen. Partalansaari ja Sulkavan kirkonkylä jäivät Ruotsin puolelle mutta Ruokoniemi, Telataipale ja Lohilahti joutuivat venäläisten haltuun. Raja kulki Lepistönselän halki Vekarasta Oulunsaaren ohi Tolvanselälle.

Kun molempien valtakuntien hallitukset pyrkivät pitämään raja-alueen mahdollisimman vaikeakulkuisena, niin kaupankäynti ja yhteydenpito yleensäkin johti moniin ongelmiin. Ruotsin puoleisilta sulkavalaisilta raja katkaisi vesitiet niin Savonlinnaan kuin Lappeenrantaankin. Vanhat kauppa- ja markkipaikat jäivät rajan ja rajatullien taakse. Lisäksi kaupankäyntiä rajoittivat tiukat rajoitukset, joiden mukaan kauppa oli kaupunkien porvareiden yksinoikeus. Maaseudulla voitiin myydä vain syötäviä tavaroita, muunlainen kauppa oli maalla kielleltty.

Ei mahda kengän maalla pitä cauppamiehen calua huonesans myytäwänä, eli sen canssa culkea kylästä kylään, cauppa tehden: Ei mahda myös kengän maalla ylösostaa maan rijstaa, sitä siellä eli cauppacaupungisa myydäxens; Jocainen cuin sen teke; olcon ensimmäisen kerran rickonut calun, ja ottacon Cuningas sijtä colmannexen, toisen edesandaja, ja sen colmannen lähin waiwaisten huone. Jos hän useimmin sen canssa tawoitetan; wetäkön sijnä siwusa sackoa caxikymmendä talaria.

Lainaus: Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 kauppalaista

Sulkavalaisten lailliseksi kauppapaikaksi tuli vuosisatojen ajan Loviisa, joka oli kaukana Sulkavalta. Suorimpiakin teitä myöten sinne oli matkaa reilusti yli 60 peninkulmaa (yli 300km). Kauppamatkoja tehtiin tavallisesti vain kerran vuodessa ja ne kestivät viikkotolkulla. Matkat tehtiin yleensä kyläkunnittäin tai useampien kylien kanssa samaan aikaan ja ne muistuttivat eräänlaisia kauppakaravaaneja, joiden kuormat sisältivät tavallisimmin pari kolme tynnyriä viljaa sekä muita maalaistuotteita. Täkeimmät tavarat mitä kaupungista tuotiin olivat suola ja rauta. Järjettömän kaupankäyntijärjestelmän ja säädösten vuoksi niitä ei läheskään aina noudatettu vaan maalla pyrittiin käyttämään hyväksi niitä mahdollisuuksia, joita pimeä kaupankäynti tarjosi.

Pääosa luvattomasta kaupasta oli rajan yli käytyä kauppaa, johon antoivat mahdollisuuden rajan leväperäinen vartiointi ja epäselvät tullimääräykset. Laitonta kaupankäyntiä harjoittivat mm. venälaiset kauppiaat. Kun esimerkiksi Savonlinnan venäläiset kauppiaat saivat hakukauppaa varten erillisen passin Ruotsin puolelle, he käyttivät saamaansa tilaisuutta myös vähemmän laillisten tavatoiden kuten tupakan kaupittelemiseen. Tiettävästi näiden ”harsniekkojen”, joiksi heitä ja heidän apulaisiaan kutsuttiin, kaupankäyntitapoihin kuului myös pettäminen ja kieroilu.

Helpotusta lailliseen kaupankäyniin tarjosi Mikkelin kirkolla pidettävät syys- ja talvimarkkinat, jotka tosin nekin pysyivät vuoteen 1788 asti Loviisan kauppiaiden yksityisinä markkinoina.

Venäjän puolelle jääneiltä puolestaan hankaloituivat yhteydet oman pitäjän keskukseen. Vaikka venäjän puoleiset viranomaiset yrittivät saada Sulkavan vesikansalaiset käymään omalla puolellaan olevassa Säämingin kirkossa, kehoitukset kaikuivat yleensä kuuroille korville. Yhteys kotikirkkoon säilyi ja rajantakaisen asukkaiden kirkkomatkoista tuli usein myös kauppamatkoja. Kun rajan yli tultiin oli houkutus tuoda mukanaan sellaista tavaraa, jonka pystyi helposti kauppaamaan. Vaikka tällainen kaupankäynti oli kiellettyä, sitä harjoitettiin. Savonlinnassa ja Puumalassa olleet tulliasemat olivat niin sivussa sulkavalaisten käyttämiltä väyliltä, etteivät ne pystyneet luvatonta kaupankäyntiä ehkäisemään. Ilmiselvältä näyttää, ettei siihen pystynyt myöskään Ruokoniemellä ollut venäläisten tullivartio eli “sastavi”.

Tulkintavaikeksia aiheutti myös veronmaksu. Selvää oli vain se että niin Ruotsi kuin Venäjäkin pyrki veroja alamaisiltaan keräämään ja rajan asukkaat puolestaan yrittivät niitä parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan vältellä. Saattoivatpa he siinä joskus onnistuakin. Kun venäläiset vaativat kiistanalaisilta raja-alueilta asuvilta verojaan, asukkaat väittivät olevansa Ruotsin alamaisia. Ruotsin vastaaviin vaatimuksiin saatettiin puolestaan väittää asuttavan venäjän puolella rajaa.

Vaikka mielivaltaisesti vedetystä rajasta aiheutui monia hankaluuksia, oli sulkavalaistenkin siihen muutamien sukupolvien ajaksi totuttava.

Lähde: Paavo Seppänen & Hannu Soikkanen: Sulkavan historia